Kuukauden juttu

Ikänäkö ja muuta mukavaa 

En tiedä, en muista, onko ikä ollut aina ihmisiä erottava tekijä. Nyt se ainakin näyttää olevan. Tai oikeastaan, eiväthän nuoremmat ole koskaan oikein uskoneet, että vanhemmat ihmiset ymmärtäisivät heitä ja heidän tarpeitaan. Ja päinvastoin. 

Jo kovin varhain vanhemmat saavat kuulla pienissä kärhämissä lapsiltaan, että vanhemmat ovat tyhmiä eivätkä ymmärrä mitään. 

Voisin veikata, että ymmärtävät. Ovathan hekin olleet nuoria ja ehkä kapinoineet omia vanhempiaan vastaan. 

Joskus minua ottaa hienokseltaan päähän se, että nuoruus on nostettu kaiken viisaudeksi. Kesäkuussa käydyissä kuntavaaleissa moni harmitteli sitä, ettei nuoria ollut ehdokkaina tai että he eivät tulleet valituiksi tai nuoret eivät käyneet vaaliuurnilla. Kenen vika? En tiedä, mutta arvaan. Jäävätkö nuorten tarpeet retuperälle? Tuskin. 

Ei vanhempi valtuutettu ajattele pelkästään oman ikäisiään. Muutenhan täällä olisi pelkästään vanhusten asiat hoidossa, koska vanhemmat ihmiset käyvät säntillisemmin äänestämässä, ehkä vanhoja tuttuja ehdokkaita. 

 Nyt ei ole vanhoilla kaikki kunnossa. Kyllä viisaat vanhemmat ovat aina ajaneet nuorille parempaa kuin ennen on ollut. Turha nuorten on olla kovin huolissaan sivuraiteelle joutumisesta. 

Sukupolvien nokittelu on muutenkin tarpeetonta ja vähemmän fiksua. Nyt täytyy toistaa vähän kliseinen asia, nimittäin se, että yhdessä me olemme Suomi ja teemme tästä yhteisen asuinpaikan. 

Ei nuorillakaan kaikki ole sataprosenttista, mutta ei elämä koskaan ole. Muistan äitini joskus huokaisseen, että olisipa vielä nuori. 

Ei hän oikeasti nuoruutta kaihonnut, vaan niitä hienoja mahdollisuuksia, mitä yhteiskuntamme tarjosi nuorille. Lähinnä äiti ajatteli koulutusta, joka hänen lapsuudessaan ja nuoruudessaan oli saavuttamaton unelma. Äiti syntyi köyhän Suomen, köyhän Savon sydänmaille, joka ei juuri herkkuja tarjonnut lapsilleen. Suomi menetti silloin lahjakkuuksiaan. Tosin moni ponnisteli varttuneempana kansalaisena itselleen ammatin ja koulutuksen. 

Oma lapsuuteni kaupungissa oli jo toista maata. Suhteellisen köyhiä olimme vielä silloinkin, mutta söimme nykyään muodikasta luomuruokaa ja kierrätimme kaiken mahdollisen. Vaatteiden perintökaari kulki vanhimmasta nuorimpaan. Katselen nyt huvittuneena nuorempien uusia, revittyjä farkkuja. Eivät reikäiset vaatteet olleet köyhässä Suomessa muodikkaita. Nyt niistä maksetaan paljon. Yltäkylläisyyden historia kotimaassamme on vielä lyhyt.  

Monille meistä vanhemmista on jäänyt ”säästöliekki” päälle. Mitään ei heitetä pois, ellei ole pakko.  

Tiedättekö mitä? Nyt on ihana kesä, ja se antaa valonsa ja vehreytensä meille kaikille. Nautitaan elämästä, ei kiukutella tai ajatella ikäviä asioita.  Katsokaamme maailmaa vaaleanpunaisten silmälasien läpi. Huomenna olemme koronavapaita! Näin uskomme.  

Ei muuta kuin tapaamisiin taas syksyllä! Ihan kasvokkain! 

Kesän huumaa haisteleva

Raija Hallikainen

raiha2008@windowslive.com