Kuukauden juttu

Empatiaa ja sympatiaa

 

Mitäpä vastaat ystävällesi, joka kertoo onnettomasta sattumasta tai juuri todetusta ikävästä sairaudestaan sinulle?

Joskus, tai oikeastaan useinkin, oikeita sanoja on vaikea löytää. Päässä raksuttaa monenlaisia ajatuksia: myötätunnosta myötäelämiseen.

Hyvin tavallinen tapa meillä taatusti on ruveta kertomaan sanojalle samantapaisista tapahtumista tai omista sairauksistamme ikään kuin myötäelämisenä. ”Tässä minä kaikesta huolimatta vielä olen. Yhä elävien kirjoissa, vaikka elämä onkin koetellut.”

Oikein tai väärin, en tiedä. Uskon, että me kaikki haluamme lohduttaa ystäviämme omien kokemustemme kautta. Lohdutuksemme saattaa kuulostaa ongelmien vähättelyltä, sekin on mahdollista. Meissä on monenlaisia viestien vastaanottajia.

Tuttavani on joskus kertonut omasta ystävästään, joka on mestari omien murheidensa korostamisessa. Jos joku kertoo itseään kohdanneesta ikävästä tapahtumasta, niin mikään ei vedä vertoja tämän ystävän kokemuksille.

Hänen vakiovastauksensa alkaa sanoilla, ”eihän tuo mitään, minullepa kävi…..”. Kävi mitä milloinkin, mutta aina kuitenkin pahemmin kuin kenellekään toiselle.

Onneksi näitä murheen kuningattaria ja kuninkaita tulee harvemmin vastaan.

Asiantuntijat sanovat, että aina ei tarvitse surun hetkellä sanoa välttämättä mitään, vaan olla läsnä. Kuunnella, jos joku haluaa puhua. Omat surut ovat ainutkertaisia. vaikka samanlaista olisi tapahtunut minulle ja sinullekin.

Joskus mielestämme teemme hyvää, mutta teemme samalla myös virheitä. Sekin on ymmärrettävää. Ja anteeksiannettavaa.

Tässä yhteydessä haluan taas muistuttaa, että Sydänyhdistyksessämme toimii vertaisryhmiä ja vertaistukihenkilöitä. Heidän apuaan kannattaa käyttää. Kaikesta huolimatta kokenut tuntee ja tietää vastasairastuneen hädän. Rupattelu auttaa myös pidempään sairastaneita.

Jaettu murhe ei ole kaksinkertainen murhe. Se on taakanjakoa.

Ollaan sydämien asialla kuluvakin vuosi!

sydämellisesti

Raija Hallikainen

raiha2008@windowslive.com